keskiviikko, 30. maaliskuu 2011

Ei otsikkoa

Blogi on siirretty osoitteeseen:

holisevakapykakku.blogspot.com/

torstai, 9. syyskuu 2010

Anna mulle arvostelu!

 
Irina Denežkina
Anna mulle!
WSOY, 2004 (alkuteos 2002), 224 s.
 
Päihteitä, seksiä, koulusta pinnaamista, kreisiä juhlimista ja ihmissuhdehuolia. Venäläisnuorten hurjasta arjesta kertovatIrina Denežkinan esikoisnovellit ovat täynnä perusaineksia oikeastaan minkä tahansa maan nuorten elämään. Hiukan finniotsaisina novellit työntyvät naamalle kun nuoret tutustuvat itseensä ja elämän eripuoliin elämän laitapoluilla. Aivan niin kuin oikeastikin.
 
Kuulostaako tutulta?
Kenties sinäkin olit tai olet yhä bilepeippo, ja tämän kirjan novellit saisivat sinut kaipaamaan hittimusiikin jytkettä ja pitkiä iltoja ystävien kesken. Väkisinkin lukija vertailee omaa kuluvaa tai kulunutta nuoruuttaan kirjan henkilöhahmojen elämään. Oliko Se ihastukseni sittenkin vain teeskentelijä?
 
-          Kulta, mitä sä nyt? Mä rakastan sua! Rakastan… Mä oon ollu pihkassa leirin alusta lähtien… Kulta…
Hän ei muistanut tytön nimeä, tai itse asiassa hän ei tiennyt sitä.
 
Erilaisuudelle ei tunnu olevan sijaa, sillä novellejen päähenkilöt tuntuvat muuttuvan lopulta yksipuoliseksi puuroksi, kun taas massasta poikkeavat yleensä rakastuvat toivottomasti koulun komeimpaan tai heidät vaan sivuutetaan. Ainoa kökkäre keitossa on Vasja-novellin nimikkohenkilö, joka pelastaa Pietarin pieniltä vihreiltä miehiltä. Tämä herättääkin kysymyksen novellejen realistisuudesta. Hahmot ovat myös hiukan perinteisiä sukupuolirooleiltaan, joka näkyy tyttö
 
Ensimmäinen novelli on realistinen rakkaustarina, johon pienessä osassa oleva tarina netissä naimisiin menneistä tytöstä ja pojasta piristää. Tämä tappoi mielenkiinnon lukea novellikokoelma loppuun. Myöhemmin alun pitkät ja realistiset novellit tekevät yllättävän takinkäännön muuttuessaan lyhyiksi. Osassa novelleissa venäläisnuorten elämään ilmaantuu hiukan spekulatiiviseen fiktioon viittaavia piirteitä, vaikkakin vai pienissä määrissä.
 
Nämä oudoimmat tarinat herättävät lukijaa samantapaisina toistuvien tarinoiden välillä, ja saavat silti hatun – tai pikemminkin lippalakin noston, kun taas esimerkiksi ensimmäinen novelli saa lukijan haukottelemaan ja kävelemään jääkaapille – edellyttäen tietysti, että hänellä on sama maku kuin arvostelijalla.
 
Kirjailijan esikoisnovellikokoelma onkin teineineen rajatapaus aikuisten ja nuorten osastolla. Kirjastoissa sen voi löytää kummalta osastolta tahansa, mikä onkin osuvaa, sillä ovathan novellejen henkilöt nuoruuden ja aikuisuuden välissä seilaavia teini-ikäisiä. Denežkinan selkeä ja nuortenkirjamainen teksti ei yllätä erityisesti, mutta on selkeää ja mukaansa tempaavaa. Denežkinan vahvuus onkin dialogissa, joka törkkii kyllästyneimmänkin lukijan jatkamaan.
 
 Nuorten elämän saaminen uskottavaksi ei ole helppoa, mutta Irina Denežkina oli itsekin novelleja kirjoittaessaan vielä sen verran nuori, että asiat voivat olla hänellä omassa muistissaan.
 
Vaikka teksti onkin selkeää, en silti voi ymmärtää kirjan ehdokkuutta Venäjän arvostetuimman kirjallisuuspalkinnon voittajaksi, sillä kirja ei ole millään tavalla erityisen poikkeava. Novellejen moraalittomien tarinoiden tapaisia juonia on näkyvissä monessa tv-sarjassa ja elokuvassa. Ehkä vaikeasti löydettävät viitteet maailman asioihin johtivat palkintoehdokkuuteen.
 
Kun hänet valittiin seinälehden päätoimittajaksi, hän oivalsi painetun sanan mahdin: koululaisista ei tullut hyviä tai huonoja sen perusteella opiskelivatko he hyvin vai huonosti, vaan sen perusteella mitä heistä kirjoitettiin. Ja oliko otsikko kirjoitettu paksulla tussilla.
 
Onhan venäläisen kirjallisuuden tuonti suomen kirjamarkkinoille kulttuuriteko, mutta vähemmän kaavamaiselle kirjallisuudellekin löytyisi varmasti lukijoita.

tiistai, 16. maaliskuu 2010

Balladi meren morsiammesta

Aika on tullut.
Arvotaan merelle morsian
ettei vesi tulisi maalle
kiipeisi pellolle portaalle.

Sattuma valitsi Alinan,
meri vaati morsiokseen
neidon kylän vienoimman,
kihlattavaksi leskentekijälle.

Puettiin morsiushuntu,
harso aallonharmaa,
Alinan kutreja koristamahan:
vietiin neitoa kuohujen sylihin.

Astuu askeleen hienon
ja Meri hymisee
tullen mieheksi kuutamosillalle,
astellen luokse uuden vaimon.

”Kuin voit vaatia aina uutta vaimoa,
kun niin monelta naiselta
sä miehen vienyt oot?”
Ja Meri on hiljaa, katsoo naista.

”Et varmasti voi edes rakastaa,
kun vasta syliisi edellinen vaimo,
painui viimeisen kerran,
muiden vaimojen miesten sekaan!”

Ja Meri kyynelehtii suolaa
”Rakas vaimo, aika,
aika syyllinen on tähän
sillä minä olen aina, eikä meri yksin olla saa.”

”Sillä jos meri yksi on,
hulluksihan se tulee,
syvä meri, laaja meri…”
Ja kuin kesken lauseen tajuaa jotain, synkeästi painaa pään.

”Kohtaloni käy Tuonen teitä,
aika minut kerran korjaa”,
Neito virkkoi ja Meri siihen:
”Laaja meri peittää voi maat, kuin tiedät”

”Puhu Kuolemalle! Puhu Ajalle!
Minäkin puhun”,
Vieno neito katsoo myrskyisästi.
”Ehkä minut jätettäisiin rauhaan, rakkaaksesi!”

Vielä kukaan tiedä ei, kuin kävi neidon,
myrskyisän, hyvän, vienon,
mutt’ sinä yönä ihme tapahtui;
meri rakasteli tähtikirkkaana yönä.

torstai, 21. tammikuu 2010

Kaninkolo

Kaninkolo

Putoa mustuuteen.
Älä pelästy, en kuole pian. Ainakin luulen niin, sillä olen pudonnut jo useita päiviä, kenties viikkoja.
Sinua kenties kiinnostaa miten tämä kaikki alkoi? Miksi putoan?
 
Toiseen kysymykseen en osaa vastata, tuskin kukaan osaa. Kenties kuolin ja tämä kaikki on vain jotain kuolemantakaista elämää, josta kukaan ei oikeasti tiedä yhtään mitään, ellei ole kuollut. En nähnyt valoa, en liekkejä. Yksinkertaista, rakas Watson. Putoan.
 
Ensimmäiseen kysymyksen voin vastata, ainakin luulen niin. Tämä kaikki alkoi tavallisena aamuna, tavallisessa kesäpaahteessa tavallisena työpäivänäni rakennustyömaalla.
Olin juuri tauolla, syönyt evääni ja polttanut ensimmäisen tupakkani.
 
Luulen vaipuneeni jonkinlaiseen kevyeen uneen tuon polttavan auringon katseen alla, kun hätkähdin taas hereille horroksestani. Edessäni oli tumma hahmo, jonka nopeasti tajusin kaniiniksi.
 
Usko tai älä, siinä se tuprutteli sikaria edessäni, ja huomattuaan minut jäykistyi. Se kaivoi liiviensä taskusta kiiltävän Rolexin ja vilkaisi siihen.
”Kiirettä pitää, kierrettä pitää” musta kani mutisi ja lähti loikkimaan pois.
 
Parin hämmästyneen sekunnin jälkeen nousin ja lähdin kiireesti sen perään.
 
Se ei jäänyt odottamaan, ehei.
Kun olin aivan sen lähellä katosi se kuin maan nielemänä. Ja maan nieluun se menikin, kuten pian sain huomata kompastuessani suureen mustaan kaninkoloon.
 
Ja siinä se. Minulle kävi vähän kuin Liisalle, mutta toisin kuin hän minä en koskaan taida päästä ihmemaahan. Kenties tämä on kuolema, kenties uni. Kenties sain auringonpistoksen.
 
NO EN TOTTA TOSIAAN SAANUT!
 
Tämä on toden totta, vannon sen vaikka tyhjän tupakka-askini kautta.

perjantai, 15. tammikuu 2010

Miksi ei näin?

Ellworth astui hämärään ja näki toisen miehen makaavan alasti kiviarkulla.

"Ellworth... olen odottanut sinua... Todita uskollisuutesi."

"Miten, herra?"

"Suutele persettäni."

"Mitä?"