Putoa mustuuteen.

Älä pelästy, en kuole pian. Ainakin luulen niin, sillä olen pudonnut jo useita päiviä, kenties viikkoja.

Sinua kenties kiinnostaa miten tämä kaikki alkoi? Miksi putoan?

 

Toiseen kysymykseen en osaa vastata, tuskin kukaan osaa. Kenties kuolin ja tämä kaikki on vain jotain kuolemantakaista elämää, josta kukaan ei oikeasti tiedä yhtään mitään, ellei ole kuollut. En nähnyt valoa, en liekkejä. Yksinkertaista, rakas Watson. Putoan.

 

Ensimmäiseen kysymyksen voin vastata, ainakin luulen niin. Tämä kaikki alkoi tavallisena aamuna, tavallisessa kesäpaahteessa tavallisena työpäivänäni rakennustyömaalla.

Olin juuri tauolla, syönyt evääni ja polttanut ensimmäisen tupakkani.

 

Luulen vaipuneeni jonkinlaiseen kevyeen uneen tuon polttavan auringon katseen alla, kun hätkähdin taas hereille horroksestani. Edessäni oli tumma hahmo, jonka nopeasti tajusin kaniiniksi.

 

Usko tai älä, siinä se tuprutteli sikaria edessäni, ja huomattuaan minut jäykistyi. Se kaivoi liiviensä taskusta kiiltävän Rolexin ja vilkaisi siihen.

”Kiirettä pitää, kierrettä pitää” musta kani mutisi ja lähti loikkimaan pois.

 

Parin hämmästyneen sekunnin jälkeen nousin ja lähdin kiireesti sen perään.

 

Se ei jäänyt odottamaan, ehei.

Kun olin aivan sen lähellä katosi se kuin maan nielemänä. Ja maan nieluun se menikin, kuten pian sain huomata kompastuessani suureen mustaan kaninkoloon.

 

Ja siinä se. Minulle kävi vähän kuin Liisalle, mutta toisin kuin hän minä en koskaan taida päästä ihmemaahan. Kenties tämä on kuolema, kenties uni. Kenties sain auringonpistoksen.

 

NO EN TOTTA TOSIAAN SAANUT!

 

Tämä on toden totta, vannon sen vaikka tyhjän tupakka-askini kautta.