Juoksen pitkin loppumatonta pitkää käytävää vaikeasti hengittäen.

Tämä paikka, loppumattoman tuntuinen rakennus kauhistuttaa minua, mutta tuntuu samalla niin kummallisen tutulta. Pimeä, niin pimeä se on vaikka aika-ajoin luulen, en tiedä, näkeväni heikon punaisen hohteen silmäkulmastani.

 

En tiedä kuinka päädyin tänne. Vasta jokiaikaa sitten oli syksyinen päivä. Sitten tunsin kovan kivun ja tajuntani pimeni.

 

Herätessäni jouduin pakokauhu valtaan:

Mustaa, mustaa vain. Ja tuo kammottava raudan haju. Se tuntui kaikkialla: vaikka juoksin, melkeinpä liisin en päässyt sitä pakoon.

 

Lopetin juoksun, hengitin raskaasti. Painuin ensin seinää vasten ja valuin sitä pitkin pehmeälle lattialle. Painuin ensin seinää vasten ja valuin sitä pitkin pehmeälle lattialle. Pahimmasta shokeeraavasta järkytyksestä selvittyäni tunsin taas raudan hajun. Sen kammottavan… Itkin, itkin totta tosiaan itkin. Itkin kunnes en enää voinut itkeä. Itku tuntui karkottavan veren hajun.

 

Kummakseni huomasin punaisen hohteen lähempänä ja voimakkaampana.

 

Nousin haparoiden ja seinästä kiinni pitäen lähdin tuota valoa kohden. Se todellakin voimistui joka askeleella ja kuullessani pienen äänen pysähdyn kuuntelemaan: Tutum, valo sanoo kuin oma sydämeni. Tutum. Jatkan matkaani, ja huomaan niin äänen kuin valon kasvavan Tutum.

 

Pian ääni kasvaa kovaksi kuin rummun lyönti:

 

Tunnen kuinka lattia nytkähtelee äänen saattamana.

ja silloin käännyin eräästä mutkasta ja näin omituisimman ja karmivimman näyn mitä kukaan olio lienee nähnyt, voi hyvä luoja mikä näky se oli…

Kaadun askeleella taaksepäin ja sydämeni syke kiihtyy

Se jyrisi ja hohti punaista valoa. Haukoin henkeäni ja puristin rintamustani.

Tuska oli liikaa, painuin kerälle.

Ei näin voi olla, ei näin voi olla…

Kivun kostuttamat silmäni katsoivat taas tuota näkyä…

 

Nousin ja huojuvin askelin kävelin sydämeni luokse.

Avasin sen kyljessä olevan oven, suljin silmäni ja astuin sisään.